keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Sairaspäivää

4-vuotias heräsi yöllä neljältä ja raportoi huonosta olosta. Väsymystokkurassa tein äkkiä pedin lattialle olkkariin (siihen kohtaan jossa ei ole matto ihan vieressä) ja vati pojalle viereen. Itselle äkkiä unta palloon, on yöt jääneet viime aikoina aivan liian lyhyiksi. Noin tunnin kuluttua mies heräsikin mitä miellyttävimpiin ääniin, ja meni siivoamaan jälkiä. 4-vuotias pystyy onneksi jo tähtäämään aika hyvin, eikä juurikaan ollut mennyt ohi. :)

Tässä vaiheessa vielä toiveikkaasti ajattelin josko homma jäisi tähän yhteen kertaan, mutta toisen kerran tullen laittelinkin hoitolapsille viestiä jotta täällä oksennetaan. (Hoitolapset tekivät viisaan päätöksen jäädä kotiin. Tai varmaankin ne vanhemmat sen päättivät.) Oksentelu jatkuikin vielä yhdeksään asti, jolloin pojan valtasikin kova nälkä. Tunnin sisään poika veti pari murokulhollista ja useamman sämpylän, ja nyt maistuu jo leikki. Toivottavasti muut säästyvät tältä, aika nopsaan tuo 4v näyttää toipuneen, mutta kerhoon toki ilmoitin ettei tule vielä huomennakaan.

Tuli sitten itselle vapaapäivä, joten voin jopa blogata näin päiväsaikaan. Ja olisihan tuossa noita kouluhommia odottelemassa, jospa saisin edes yhden tehtävän lähtemään tänään, ja ekaa näyttösuunnitelmaa pitäisi alkaa kirjoittamaan. Iso apua! Ehkä se siitä lähtee, hieman on vaan hakusessa miten se halutaan tehtävän.


Syksy näyttää palanneen, tylsää. Näitä lumisia maisemia on ikävä, vaikkei tuolla rattaiden kanssa kovin hyvin edetäkään.



Viime viikolla jo jouduin kaivelemaan takaisin välikausivaatetta, ensin isommille ja nyt kyllä myös Helmille ja itselleni. Eilenkin aamulla oli mittarissa plus 8 astetta, ja ihan hikinen olin kun laiskuuttani vedin päälleni aamupäivällä Reimatecin talvitakin. Hikihän siinä tuli ja iltapäivällä piti hakea vaatehuoneesta syksyversio.


Nyt käytämme taas näitä vaatteita. Tickettiä haalarina sekä takkina ja housuna, osan välikaudesta jätin puhtaana odottelemaan kevättä. Eivät luultavasti mahdu enää silloin, mutta lähtevät sitten kiertoon.





perjantai 20. marraskuuta 2009

Tuttiiiiiiiiii!!!!!

Meillä hukkui kuopuksen kaikki tutit maanantai-iltana. Siis ne kaikki kaksi kappaletta. Päätös kypsyi kauppareissulla, kun koko ajan kaivattiin tuttia jota ei ollut mukana. Esikoinen kannusti meitä päätöksentekoon, eihän 2v3kk kuulemma enää voi syödä tuttia.

Tutista olikin tullut líiankin tärkeä Helmille, eikä puoli vuotta sitten pätenyt sääntö "tuttia käytetään vain nukahtamiseen" enää toiminut. Tai ainakin Helmin mielestä sääntö oli syvältä, ja tuttia kaivattiin aina vastoinkäymisten tullessa. Ja niitähän 2-vuotiaalla tahtoikäisellä riittää!
No minä sain sitten maanantaina-tiistaina niittää sitä mitä olin kylvänyt. (Siis kun tuttia ei otettu ajoissa pois. Olis voinut olla aiemmin helpompaa...) Nukkumaan meno kesti reilun tunnin, ja unta riitti kolmisen tuntia. Yhdeltä sitten Helmi heräsi, ja alkoi itkeä tuttia. Rauhoittelut eivät auttaneet, vein lopulta tytön meidän sänkyymme. Itku jatkui, Helmi ilmoitti menevänsä omaan sänkyynsä. Siis itkemään. Siirryimme sohvalle, ja tunnin itkusession jälkeen Helmikin vähän rauhoittui ja pyysi että katsotaan telkkaria. No sehän sopi minulle, joten siinä sitten nautimme illan Täydelliset naiset.

Tunnin kuluttua tuli tuttia taas kova ikävä, ja huuto alkoi. Vasta puoli neljältä tyttö oli tarpeeksi väsynyt nukahtaakseni syliini sohvalle, ja itsekin sain "laatu-unta" tyttö sylissä reilun tunnin. Kuuden aikaan erehdyin siirtämään Helmin sylistäni, ja herätyshän siitä seurasi, kuorrutettuna armottomalla tutti-itkulla. Mieheni heräilikin jo töihin, joten itse sain tässä välissä pienet torkut. Helmikin oli nukahtanut lopulta lastenohjelmia katselemaan seitsemän jälkeen, mutta kokonaisunisaldo jäi tytöllä alle kuuteen tuntiin.

Päiväunille meno sujuikin tiistaina aika hyvin, väsy oli kova. Seuraavina iltoina nukkumaanmeno sujui hieman vaihtelevasti, mutta yöllä ei olla onneksi enää herätty. Päiväunet on jääneet väliin keskiviikkona, pelkään että jäävät kohta kokonaan pois.

Olo oli kyllä aika epätoivoinen ekana yönä kuunnellessani sitä tutti-itkua, mutta en tiennyt tarkalleen mistä tutin löytäisin. Väsyneenä en jaksanut lähteä etsimäänkään. Onneksi.

Nyt näyttää siltä että tutti on tosiaankin lopullisesti kadonnut. Hyvä niin. Tiistai-aamuna tytön herätessä huonon yön jälkeen itkuun ja tutinkaipuuseen, luulin jo hetken että elämämme on jatkossa tuleva aina olemaan tällaista, pelkkää lohdutonta itkua ja kyyneliä. Onneksi vain yksi vuorokausi meni nyyhkiessä. Olihan se tutti Helmin rakas ystävä kahden vuoden ajan, onhan ihan säädyllistä viettää jonkinlainen suruaika.

Tällaisia tuttikuvia ei meillä jatkossa siis enää oteta.





perjantai 6. marraskuuta 2009

Pitkästä aikaa...

Olen ollut piiiitkällä bloggaustauolla. Muiden blogeja olen harvakseltaan lukenut, joskus jopa kommentoinut.

Suurin syy hiljaisuuteen on ollut aikapula. Aloitin syksyllä iltaopinnot, ja se yhdistettynä viiteen lapseen ja päivätyöhöni yksityisenä pph:na tekee sen ettei aikaa liiemmälti ole. Keskimäärin kolme iltaa viikossa istun koulussa, ja koska lähitunteja on niin vähän, niin etätehtäviä riittää. Oman haasteensa tuo sitten työssäoppimisjaksot ja näytöt, en voi ottaa opintovapaata, enkä edes haluaisi laittaa omia lapsiani hoitoon. Nyt tosin näyttää siltä että saan sumplittua ensimmäisen vuoden harjoitteluni (yht. 12 viikkoa + näytöt 3 viikkoa) jotenkuten, harjoitteluosuudet suoritan iltaisin ja viikonloppuisin ja näytöt lomaviikoilla. Voipi olla että joulun jälkeen mulla ei ole lainkaan vapaita iltoja tai viikonloppuja, ja koulun etätehtävät hoitunevat sitten öisin. :( Mutta koulujen kesäloma-aikaan ei voi suorittaa mitään, joten saan ainakin sitten lomailla. Toisaalta silloin mulla itselläni olisi ollut aikaa niitä suorittaa.

Toinen syy taisi olla tämä myllytys, johon muutamat blogistit joutuivat. Tarkoitan tätä kun mm. Vauvalla (ja blogien kommenteissa) ruodittiin mm. vaatemääriä ja lopulta tehtiin analyysejä blogistien elämästä. Tätä taisivat kyllä harrastaa vain muutamat anonyymit, mutta aika paljon keskustelua se sai silti aikaan. Tuli sitä sitten itsekin miettineeksi omia motiivejaan, miksi oikein bloggaisin? Mitä annettavaa minulla muka on? Ei minulla ole sinänsä mitään tarvetta esitellä meidän elämää tai vaatekaappeja. En tavoittele suuria kävijämääriä, enkä suoraan sanottuna tiedä miksi bloggaan. Mutta jokin täällä bloggerissa ja Lastenhuoneessa-blogeissa vetää minua puoleensa. Ehkä siis siksi.